Challenge Accepted.

Naiset ovat saatanasta by Lerkus Mahto

Sanyo sekä Enitaerc olivat nyt kuolleita, molemmat kuolleita ennen kuin sormet loppuivat ikävuosien laskemiseen. Nuoren Sanyon ensimmäinen virhe oli uhmata vanhempiaan, toinen virhe oli ottaa pikkuveli mukaan metsään. Lapsosien kuolema sai koko Hyrulen maalaiskylän suremaan. Syvimmälle surun tikari upposi lasten vanhempien sydämeen. Lapsosien vanhemmat yrittivät epätoivoisesti nojautua toisiinsa tänä surun hetkenä. Hyrulen asukkaat olivat konservatiivisia sekä jäykkämielisiä, kuitenkin toisiaan rakastavaisia ja hyväsydämisiä. Asukkaat olivat tottuneet rauhan ja rakkauden täyteisiin päiviin, tänään oli kuitenkin toisin. Temppelissä vietettiin surujuhlaa, sinne olivat kokoontuneet kylän kaikki 144 asukasta ja jokainen heistä tiesi, ettei ihmisen ole tarkoitus todistaa oman kuvansa katoamista. Hautajaisissa oli vain yksi ruumis, sillä Sanyon ruumista ei ikinä löytynyt. Hiljaisuus ja pelko olivat suruvieraiden yllä. Senmuth, lasten isä, katsoi kuopuksensa elotonta ruumista kuiskaten: "Pikku voimamieheni, särjet sydämeni." Surun ja ahdistuksen täydensi Kipan, lasten äidin, sielusta ulostuleva, elämänilon tappava huuto. Tätä seurasi fysiikan pettäminen. Kiljumista kauheammalta kuulosti äidin ruumiin sekä temppelin lattian kohtaamisesta syntyvä ääni. Tässä hetkessä tajunta vain oli liikaa tuolle entiselle äidille. Senmuth oli liian surullinen ja voimaton reagoidakseen tähän mitenkään. Hautajaiset loppuivat, suru ei. Kortit ja valittelut eivät vanhempien tuskaa vähentäneet. Neljä oli muuttunut kahdeksi, onni suruksi ja riemu tuskaksi. Illalla Senmuth sekä Kipa istuivat kotimajassaan, vailla toivoa onnesta. Entinen äiti avasi suunsa puhuakseen: "Jumalat tietävät, että kielsin heitä astumasta tuohon paholaisen kirottuun metsään." Näin päivä muuttui yöksi.

Metsä oli pimeä ja pelkoa täynnä. Pelosta Sanyo ei kuitenkaan vielä tiennyt mitään, sillä koko nuoren elämänsä hän oli pellavaniityillä seikkaillut, vapaana kuin taivaan lintu. Ei kai Sanyo metsääkään osannut pelätä, sillä hän oli viettänyt partiossa koko lapsuutensa ja näin metsät olivat hänelle tuttuja. Sisimmissään Sanyo kuitenkin tunsi, että juuri tämä metsä oli erilainen. Lapsuuden innossaan Sanyo sekä hänen pikkuveljensä Enitaerc eivät voineet aavistaa, miten kohtalokas oli virhe astua kiellettyyn Revittyjen Sielujen Metsään. Päätös oli kuitenkin tehty. Sanyon astuminen metsään oli ikään kuin symbolinen kosto hänen isälleen. Sanyo ymmärsi nuoren ikänsä, mutta siltikin hän olisi halunnut päästä isänsä metsästysretkelle mukaan. Hän halusi sinne niin paljon, että olisi ollut valmis tekemään melkein mitä tahansa. Isä kuitenkin kieltäytyi jyrkästi. Näin uhmanhenki oli istutettu Sanyon sydämeen, hän päätti järjestää oman metsäretkensä. Liikaa tarinoita metsästä hän oli kuullut (vain satuina hän niitä piti), jotta olisi tähän metsään yksin uskaltautunut. Rohkea Sanyo kyllä oli, mutta rohkeimmatkin tarvitsevat turvaa, ja näin heitä oli kaksi. Uudet maisemat metsässä kruunasi loppusyksyn jäinen puhallus vasten kasvoja. Sanyo oli vaatettanut veljensä lämpimästi, aivan kuten vastuullisen isosiskon pitääkin, omalle kaulalleen hän oli pistänyt äidiltä lainaamansa vaaleanpunaisen kaulahuvin, jaloissa olivat villasukat jotka olisivat suojanneet vaikka paukkupakkasilta. Hän oli ottanut mukaansa myös limpun, jonka äiti oli aamulla leiponut. Lapsilla oli hyvä sekä lämmin olo. Vanhempien varoittelut ja kiellot eivät sisaruksia pelottaneet, olihan edessä jotakin uutta, jotakin kiellettyä. Tyttö ja hänen veljensä kävelivät metsässä, huoli ei ollut heidän harteillaan, eiväthän lapset huolesta mitään tiedä. Nyt tai ei koskaan: "Mennään syvempään metsään, ripottelen leivänpalasia matkan varrelle, niin löydämme kotiin." Ensimmäisen kerran Enitaerc tunsi pelon piston sydämessään, mutta isosiskon kunnioitus vei voiton ja Enitaerc seurasi sisartaan.

Jokainen tietää, että ihmiselämään tulee kylään henkilöitä, uusia tuttavuuksia. Välillä nämä uudet henkilöt ovat kylässä vain hetken, silti nämä hetket voivat olla mullistavia. Sanyon ja Enitaercin elämään oli tulossa tällainen vierailija, he eivät tästä mitään tienneet, onnekkaina vielä. Metsässä asui Noita. Noita oli hyvin vanha, yli 700 vuotta hän oli tätä kirottua metsää nähnyt. Kirous ei Noitaa kuitenkaan haitannut, itse hän oli sen kironnut. Noidan ryhti oli hyvin kyyryinen, hänen äänensä oli kuin vanhalla akalla. Ensimmäiset 74 vuotta hän oli ihminen, kunnes myi sielunsa paholaiselle. Palkkioksi hänelle luvattiin ikuinen elämä, eliksiirinä nuoret, vielä vuotamattomat tytöt. Ensimmäisen 200 vuoden jälkeen suloposkisien, viattomien kiharapäiden syöminen ei tuntunut enää pahalta. Inho oli muuttunut himoon, himoon jonka jokainen ikääntyvä nainen lopulta kohtaa, himoon nuoruutta kohtaan. Noidan sydämessä oli viha. Viha väistyi ainoastaan silloin, kun tarjolla oli nuorta lihaa. Syödäkseen lapsosia, hänen oli ensin kutsuttava ne majaansa, jossa hän asusteli.

Sisarukset olivat jo syvällä metsässä, limpusta jäljellä enää vain murto-osa, olihan reitti kotiin täytynyt varmistaa. Nälkä alkoi murista sisarusten mahassa. Lapsuuden hurmassa eivät sisarukset tästäkään osanneet murehtia, siinä missä aikuisella on murhetta, on lapsella toivoa. Näilläkin hetkillä lapset luottivat, että saisivat mahaansa ruokaa. He luulivat olevansa onnekkaita, kun näkivät horisontissa ihmishahmon. "Veli, veli katso! Tuolla on joku ihminen, mennään kysymään jos hänellä on ruokaa tarjottavana." Sisarukset yhtyivät juoksuun ja hetken päästä he näkivät kauneimman naisen, jonka olivat eläessään nähneet. Nainen oli ylittänyt murrosiän, aikuisen ihmisen piirteitä hänestä pystyi jo aistimaan. Ennen kuin lapsoset ehtivät avata suutaan, nainen kauniissa syysvaatetuksessaan tokaisi: "Lapsukaiset, miksi olette tulleet tänne metsään, eivätkö vanhempanne ole kieltäneet teitä?" Enitaerc käytti siskoaan kilpenä menemällä hänen taakseen suojaan, hän kuiskasi hennosti siskolleen: "Sanyo, Sanyo, eikö meidän olisi aika mennä kotiin äidin luokse, hänellä on ruokaa?" "Pah pah", tokaisi Sanyo kirkkain silmin. Sanyo kohotti katseensa naisen silmiin ja sanoi: "Vanhempani ovat kyllä kieltäneet meitä astumasta tähän metsään, mutta olen tullut siihen ikään, että osaan itse valita minne menen ja minne en." Sanyo tunsi hienovaraista ylpeyttä, olihan hänen suustaan tullut varttuneita sanoja. Valheellisessa ulkokuoressaan Noita tokaisi: "Olettepa te tarmokkaita lapsukaisia. Teillä täytyy olla nälkä!" Enitaerc tunsi naisen luovan pelkoa hänen sieluunsa, siltikään hän ei uskaltanut sanoa mitään. Sanyota pelko ei viiltänyt, niinpä hän tokaisi: "Olemme tiputelleet leivänpalasia koko matkalta, limppu on lopussa eikä se riitä täyttämään nälkäämme." Vieno hymy täytti Noidan kasvot: "Lapsoset lapsoset, limppunne on aivan varmasti jo kettujen ja lintujen mahassa, tulkaa majaani ja minä ravitsen teitä ja näytän teille sitten tien kotiin." Enitaerc huomasi viimeisen minuutin näkyvän naisen kasvoilla kuin vuosi tai kaksi. Noidan kasvot ja olemus muuttui vanhemmaksi hetki hetkeltä, kuitenkin niin hienovaraisesti ettei ennakkoluuloton Sanyo siitä mitään huomannut. Noita jatkoi: "Minulla on mökki aivan lähellä, siellä vanha ruumiini asustaa." Sanyo ihmetteli sanaa "vanha", mutta ei kuitenkaan jäänyt ajattelemaan sitä liiaksi. "Tulkaa majaani ja kestitän teitä, saatte makeaa palan painiketta sekä suklaajuomaa sen alas huuhtomiseen", Noita tokaisi houkuttelevalla äänellä. Näin Sanyo sekä Enitaerc lähtivät kävelemään kohti mökkiä.

Käveltyään virstan tai kaksi, mökki häämötti horisontissa. Hymy ja riemu täyttivät sisarusten kasvot heidän nähdessään piparkakuista tehdyn mökin. Piparit oli liitetty toisiinsa tumman liimamaisen siirapin voimin. Ikkunoiden paikoilla mökissä oli karamellin palasista tehdyt koristeet, jotka ikkunaa kuvastivat. Sokeriseoksesta tehdystä savupiipusta valui tummaakin tummempaa suklaata piparkakkuseiniä pitkin aina alas asti. Pelko oli poissa Enitaercin sydämeltä ja ainut mitä hän halusi, oli iso kulhollinen karamellia tarjoiltuna herkullisen suklaajuoman kera. Myös naisen lupaus kotiin saattamisesta oli Enitaercin mielessä, niinpä hän tokaisi: "Mennään sisko, mennään!" Noita oli tyytyväinen, sillä hän oli rakentanut majansa lasten ehdoilla, ainoana motiivina saada Sanyon sekä Enitaercin kaltaisia lapsia astumaan sisään.

Astuttuaan sisään sisarukset tunsivat pelkoa, jolle ei löytynyt sanoja. Molempien syke nousi korkeisiin lukemiin ja hengitys kiihtyi. Noita sulki oven ja lapset tiesivät olevansa ansassa. Metsän eläimet kiersivät mökin tavallista kauempaa kuullessaan kahden lapsen huudon yhdistettynä noidan nauruun. Lapset eivät voineet uskoa silmiään, Noita näytti jo ainakin 50-vuotiaalta. Nainen pystyi vihdoin paljastamaan oikean ulkomuotonsa. Hänen silmänsä muuttuivat ilkeiksi ja kasvoja alkoivat rumentaa syvääkin syvemmät rypyt. Hetkeä myöhemmin Noita näytti jo vanhalta mummolta, hänen selkänsä oli kyyristynyt kasaan ja hampaiden valkoinen kiille oli vaihtunut kellastukseen. Noita näytti juuri siltä, miltä noidan pitääkin, kauhistuttavalta. Mökissä oli vain yksi väljästi sisustettu huone. Katsoessaan ympärilleen lapset näkivät metalliketjuja, lukkoja, ruosteen tahraamia työkaluja sekä veitsen, joka oli yltä päältä hyytyneen veren tahraama. Pinkoessaan kauhistuneena ulos, Sanyo huomasi, että oli jo myöhäistä. Siellä missä hetki sitten löytyi ovi, oli nyt katosta maahan valuvaa sulaa suklaata ja sen takana kivenkova piparkakkupinta. Lapset olivat loukussa. Noita lähestyi lapsia rauhallisin askelin, hermostuneisuutta taikka rauhattomuutta ei akasta löytynyt. Vasempaan kainaloon Noita otti Enitaercin, oikeaan Sanyon. Lapsien kauhun sekä kiukun täyteiset vastustelut eivät voittaneet Noidan päättäväisiä liikkeitä. Noita laski lapset kylmiin metallisiin tuoleihin, joihin hän hetkeä myöhemmin myös sitoi heidät. Tuolit oli aseteltu vastakkain, niin että sisarukset näkivät toistensa kauhuntäyteiset kasvot. Molempien poskipäitä koristivat kyyneleet. Turvaa hakien Enitaerc myhäili siskoaan, ymmärtämättä, että ahdinko oli myös Sanyon sydämessä. Noita hymyili ja käski lapsia rauhoittua luvaten: "Äitinne tulee pian, ei ole syytä itkuun ja parkuun." Sanyo oli jo saavuttanut iän, jossa erotetaan valhe totuudesta, Noita valehteli. Rauhallisin askelin Noita käveli mökin toiseen reunaan mistä hän etsi sakset käsiinsä. Sakset olivat valtavan kokoiset ja eroten muista työkaluista, ruostetta saksissa ei ollut. Noita alkoi leikellä lapsien vaatteita, kunnes niitä ei enää ollut. Vaatteet hän heitti tuleen, joka uunissa alkoi jo kyteä. Vaatteiden jälkeen vuorossa olivat hiukset. Noita otti kaiken ajan mitä tarvitsi, lasten vastustelusta ei tälläkään kertaa ollut hyötyä kun Noidan vakaa käsi teki valmisteluita. Itkusta eikä parkumisesta Noita välittänyt, hänen sydämensä oli paatunut. Kattilat olivat tulilla ja uuni roihusi, Noidan oli aika täyttää lupauksensa. Kylmän rauhallisesti Noita ilmoitti: "Alkupaloiksi on piparkakkuja suklaalevitteellä, palan painikkeeksi kaakaota. Nauttikaa näistä antimista, kuin ne olisivat viimeinen aterianne. Niin, ja Sanyo, olen pahoillani, mutta pääruokaa on tarjolla vain minulle sekä veljellesi, siltikin ääni sisälläni kertoo, ettei veljelläsi ole nälkä." Noita mittasi siirapit, sokerit sekä voin kattilaan. Hymy oli koko pitkän leipomisoperaation ajan noidan silmillä, saisihan hän pian maistaa nuoruuden eliksiiriään. Piparkakut valmistuivat lopulta, niitä koristi sokerikuorrutteesta tehty pääkallojen kuva. Sanyo otti leivonnaiset sekä suklaajuoman vastaan kiittäen, aivan kuin häntä oli opetettu. Makujen yhdistelmä miellytti Sanyota, mutta siltikään hän ei niistä iloa saanut. Samoja antimia tarjottiin myös Enitaercille, jonka suusta kiitosta ei kuulunut. Uhman liekki alkoi palaa hänen sydämessään, hän sylkäisi piparit noidan kasvoille ja huusi: "PÄÄSTÄ MINUT JA SISKONI VAPAAKSI!" Noita myhäili hetken, kunnes hän tokaisi: "Saat mitä pyydät, mutta siskosi joutuu vielä odottamaan." Noita otti tämän veren tahriman veitsen käteensä ja työnsi sen Enitaercin sydämeen ja hymyili katsoen elämän valuvan lapsen silmistä ikuisuuteen. Sanyo ei pystynyt enää hengittämään, hän tunsi piston myös omassa sydämessään. Kipu hänen sisällään oli niin suuri, että tunsi palan sielustaan irtoavan. Sanyo katsoi tyhjyyteen, muisti vanhempiensa varoitukset ja kuiskasi: "Revittyjen sielujen metsä." Noita kyyristyi, katsoi Sanyon viattomia kasvoja, hymyili ja lausui runon:

Uuni kuumana porottaa
Lapsonen uuniin tipahtaa
Noita vanhuutta livahtaa
Nuoruuden intoa janoaa

Vanhemmat surun vallassa metsän kiroaa
Koko kylä kostoa janoaa
Kirottua metsää kaikki havahtaa
Nuori Noita rauhasta nauttia saa

Sanyon yllätykseksi Noita vapautti hänet kahleistaan ja sanoi: "Juokse juokse oi pieni lapsi!" Viimeisillä elämän pisaroillaan Sanyo yritti etsiä ulospääsyä, hänen surukseen sellaista ei enää ollut. Jokainen neljästä seinästä oli suklaan tai valuvan siirapin peittämä. Etsiessään seinistä ulospääsyä Sanyo oli pian marinoitunut kasvoista varpaisiin. Noidan häpeilemätön hymy muuttui korvia pistäväksi nauruksi ja hän vihdoin näytti oman olemuksensa kaikessa kauheudessaan. Hänen silmänsä olivat muuttuneet harmaiksi kuin myrskyn jälkeinen metsä, hänen äänessään yhdistyi vanhan naisen himmeys, sekä nuoren naisen pirteys. "Ateria on valmisteltu", tokaisi Noita. Hän otti Sanyota kurkusta kiinni ja viskaisi hänet roihuavaan uuniin samalla sanoen: "Elämäsi on uhrattu nuoruuden puolesta." Itku ja parku muuttuivat kiljumiseksi, kiljuminen muuttui hiljaisuudeksi. Sanyon eloton ruumis alkoi pian kiehua. Palanut iho poreili aiheuttaen kuplia Sanyon käsivarsiin sekä jalkoihin. Noita katsoi likaisen lasin läpi polttouuniin ja näki Sanyon silmien poksahtavan, aiheuttaen pienimuotoisen veriräjähdyksen uunin sisällä. Koko mökki oli täynnä mattapintaista, ällöttävää hajua. Haju usvaisella inhollaan sai Noidan pitelemään nenäänsä ja harmaa savu sai hänen silmänsä vuotamaan. Hymy ei siltikään poistunut noidan kasvoilta, sillä ruoka oli pian valmista.

Seuraavana päivänä Hyrulen kylää lähestyi nuori nainen. Käsivarsillaan hänellä oli eloton Enitaercin ruumis. Ruumis oli kuin villieläimen raatelema, sillä syötyään Sanyon, Noita oli valmistellut Enitaercin ruumiin vastaamaan hänen tarinaansa. Noita löysi tiensä torille, missä koko kylä oli koolla. Kyläläiset olivat kokoontuneet tehdäkseen suunnitelmia lapsosten löytämiseen. Nuori Noita katseli ympärilleen arvioiden tilannetta ja hetkeä myöhemmin hän nousi lavalle jossa kaikki näkivät hänet. Näin vanha susi nuoren lampaan vaatteissa aloitti: "Tulen kaukaisista kylistä, mukanani nyt surua ja ahdistusta. Tarkoitukseni oli kiertää Hyrule, mutta löydettyäni tämän karhun, tai muun villieläimen raateleman ruumiin, omatuntoni käski minun tulla kertomaan teille tapahtumista." Yleisössä oli lasten setä Arnold, juoksujalkaa kyyneleet poskillaan hän lähti hakemaan Senmuthia sekä Kipaa paikalle. Hetkeä myöhemmin vanhemmat saapuivat ja näkivät tämän kammottavan näyn; heidän oma poikansa verisenä ja raadeltuna. Näin suru tuli asumaan vanhempien sydämiin. Noita oli jo poissa, mutta Arnold kertoi hänen tarinansa vanhemmille. Tuo hetki oli kuin myrsky sielun erämaassa, jossa hiekanjyvät raatelivat mielen syvimpiä kammioita. Kipa ei pystynyt yhdistelemään palapelin palasia paikoilleen hänen nähdessään syvän reiän poikalapsensa sydämen kohdalla. Senmuth huomasi tämän myös, sillä hetkellä molemmat tiesivät ketä syyttää. Vanhemmat tiesivät kauheasta kohtalosta joka heidän rakkaiden lapsien osakseen oli tullut. Näin Senmuthin suusta lähti huuto joka tultaisiin muistamaan. Huuto oli kirous metsää kohti: ”KIROTTU LILITH, SINÄ JOKA VERHOUDUT PAHUUTEEN, VERESI OLET SAANUT, NUORUUTESI OLET SAANUT, KOSTON SINÄ OLET SAAVA! KIROTTU OLKOON NIMESI TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ, PÄIVIEN LOPPUUN ASTI! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHRRRRRRRRGGGGGGGGGGGGGGGGGGG!"

Näin sai taru Hannusta, Kertusta ja ilkeästä noidasta syntynsä.

Challenge Accepted.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti